Hyvät ystävät ja juhlaväki Upseerin poikana olen kiertänyt Suomea kuin tahkoa. Synnyin Imatralla, josta kaksi kertaa lähdettiin evakkoon. Sodan jälkeen olen asunut Jyväskylässä pahviteltassa, Luonetjärvellä, Kuopiossa, Suomenlinnassa, Santahaminassa ja Hämeenlinnassa. Sitten Kadettikoulun jälkeen Kajaanissa, Lahdessa ja Hollolassa. Eli en ole siis mistään kotoisin, mutta Santahaminassa asuisin mielelläni edelleenkin, vaikka Helsinki tuntuu kovin ahdistavalta maalaispojan näkövinkkelistä. Vuosikymmenten aikana on monesta varuskunnasta ja elämästä siellä kirjoitettu useita kirjoja. Ensimmäinen niistä lienee ollut ”Kasarmin Kakarat”, joka kertoo Kuopion kasarmialueen elämästä sodan jälkeisen ajan näkövinkkelistä. Suomenlinnalaiset ovat myös huomanneet nostalgian tarpeen, sitähän tämäkin meidänkin yhdessäolo täällä nyt on. Suokkilaiset kokoontuvat kerran pari vuodessa ja olemme veljieni kanssa olleet mukana sielläkin. SaSa on kuitenkin luku sinänsä. Sen toiminta on kaikkein aktiivisinta järjestäen useita tilaisuuksia ympäri vuoden. Joissakin olen/olemme ollut mukana – kaikkeen ei eläkeläisenkään aika riitä. Kiitos kutsusta tähän tilaisuuteen. Olen ylpeä saadessani olla sandislainen. Elokuussa tuli kuluneeksi 60 vuotta, kun perheemme (äiti, isä, Pertti 11v, Ilkka 10v ja siskomme Kaija 5v ja minä) muutti saarelle Suomenlinnasta. Talo oli E 40, tyylikkäästi paritalo lähellä silloista Ilmatorjuntakoulua ensin naapurina Tissarit ja sitten Seppäsen perhe. Sandiksen aika loppui muun perheen osalta elokuussa 1962 heidän muuttaessaan Hämeenlinnaan minun lukiessa saksakielen reppuja tyhjässä, isossa asunnossa ”poikamiehenä” ja käydessä töissä rakennustoimistolla aina siihen saakka kunnes sotaväki lokakuussa kutsui. Asunto (E 40), johon muutimme oli iso ja vailla minkäänlaisia mukavuuksia. Sain oman huoneen, jonka yhdestä nurkasta oli erotettu eteisen sisäänkäynnillä sisähuussi. Huussi siksi, että ”kakkakuski” kävi joka toinen päivä tyhjentämässä ison likasankon. Voitte vain arvata miksi minun huoneessa sanottiin aina olevan ”Jukka- huoneen haju”. Jo silloin kulki tarinana, että talossa oli heti sodan jälkeen asunut majuri de Bruynin perhe ja he pitivät tässä pienessä palvelijan huoneessa ns. mustaa sikaa. Musta siksi, ettei se ollut sallittua joten saattoihan se haju olla peräisin siitäkin. 2. Asia varmistui aikoinaan todeksi, kun tapasin perheen tyttären miss Suomenakin tunnetun Yvonne de Bruyn ja kysyin asiaa häneltä. Ihmetys oli suuri, että asia vuosikymmenten jälkeen paljastui. Hän myönsi asian olleen juuri näin. Asuimme jo Suomenlinnassa asunnossa, jonne vesipoika toi veden isoon saaviin ja kakkakuski hoiti jätökset pois. Ja näin oli myös Sandiksessa joten kaikkeen joutui tottumaan pääkaupungin varuskunnissa. Kuopiossa oli sentään sisävessat ja lämmin vesi saatiin upeasta, lämmitettävästä kupariboilerista, oli ammeet ja kaikki. Yhteneväistä Suomenlinnan ja Sandiksen asumisessa oli se, että uunipuitten pilkkomisesta, kantamisesta ja lämmityksestä vastasin pääosin minä. Puusouvi eli ”Sandvikin saha” oli jokakesäinen savotta, jossa tehtiin isän johdolla pääosa talven polttopuista. Myöhemmin rakennus E 40 sai sitten vesipostin, mutta viemäröintiä ei meidän aikana tullut. Pihapiiriin kuului eräs varmasti vielä suojelukohteeksi tuleva hieno yksityiskohta. Se oli kahden talon yhteinen ulkohuussi, jossa oli se erikoisuus, että sitä voitiin lämmittää joskaan näin ei meidän aikana koskaan tehty. Kyseinen rakennus näytti varsin hyväkuntoiselta jopa maalatulta, kun kävin tarkistamassa sen ulkopuolisen kunnon ennen tänne juhlaan tuloa. Luulen, että minä olin perheestämme ainut, joka sitä käytti. Minäkin vain salatupakalla käyntien yhteydessä. Näin se vaan kehitys kehittyy ja E 40 on kunnostettu nykyaikaiseksi taloksi. Mikähän se onkaan nykyisin, onko myynnissä ja voisiko sen ostaa? Olin jo Kuopiossa vuosia aikaisemmin alkanut partiolaisharrastukseni. Sillä ja muillakin seikoilla oli varmasti oma vaikutuksensa koulunkäyntiin ja todistuksien tasoon. Kapteeni Aimo Heinaro oli perustanut Saharan Sissit lippukunnan 1956 ja toimi sen ensimmäisenä lippukunnanjohtajana. Lähdin heti muuttomme jälkeen innolla mukaan SaSi:n toimintaan ja se veikin sitten lähes kaiken vapaa-ajan—joskus kaiken muunkin. Olen useaan otteeseen SaSi:n eri tilaisuusissa kertaillut Sandiksen partiotoimintaa joten sen syvällisempään käsittelyyn ei tässä liene tarvetta. Aluksi Johanneksen ja sittemmin Roihuvuoren seurakunnan toimiessa taustayhteisönä lippukuntamme jatkoi kehittymistään ja kasvamistaan. Totean vain, että seuraan nykyisin SaSi:n toimintaa erikoisella mielihyvällä ja ylpeydellä face bookista. 3. Täytyy vain ihmetellä, kuinka nuoret pystyvätkään asioita hoitamaan ja vielä niin monipuolisesti. Sen ajan toiminnallisesti yksi suurimmista ja hienoimmista tilaisuuksista oli kansainvälinen Hopearannan suurleiri Hangossa vuonna 1958, johon osallistuimme silloisen lpj:n Alion johdolla. En osallistunut varsinaisesti leiriin, vierailin kyllä yli viikonlopun. Olin jo silloin kesätöissä rakennustoimistolla. Matkani leirille tein peukalokyydillä, joka siihen aikaan oli varsin yleistä. Lippunkunnan johtajina, opastajina ja neuvonantajina oli allekirjoittaneen lisäksi noina vuosina useita henkilöitä: Aku Karvinen, Jorma Pullinen, Purmo Saarikoski, Olli Heiskanen ja monia muita sitten myöhemmin. Vanhempain neuvostossa vaikuttivat mm. Ahti Haapaniemi, Oiva Latikka, Erkki Laatikainen, Kai Ruusuvuori ja vahvoina taustatekijöinä Takalat, Vuoriset ja Makkoset. Heidän ja monen muun avustuksella lippukuntamme kasvoi yli sadan lapsen harrastustoiminnaksi. Minun ” vapaa-aikani” partiossa keskittyi huomattavassa määrin myös lippukunnan moottoriveneen ÄNGJYN vesille hankintaan, kuntoon laittoon ja huoltoon. Veneeseen liittyy runsaasti tarinoita: Kaikki sandislaiset laittoivat talteen jätepaperinsa partiolaisille. Sotaväen autolla ne sitten vietiin keräyspisteeseen ja näin saatiin varat veneenkin hankintaan. Komentajakapteeni Kai Ruusuvuori oli varsin hyvänä mentorina hankintakuvioissa ja lopulliseksi hinnaksi akseleineen ja potkureineen tuli 190 mk. Vene oli tuumaisesta laudasta veistetty SP 27, jonka viimeinen tehtävä oli toimia Kyminlinnassa Kotkan Rannikkopatteriston yhdysmoottoriveneenä. Venehän vaati varustuksensa ja siinä taas tuli Merivartioston joka keväinen huutokauppa varsin oivallisesti mukaan. Telakan pihalla oli suuri kasa köysiä, pelastusrenkaita, pelastusliivejä ym veneeseemme tarpeellista. Avuksemme tuli siihen aikaan varsin kuuluisa romukauppias Mikko Reppold. Kun hän kuuli, että partiolaiset tarvitsivat tavarat hän suoraan sanoen vaimensi muut huutajat ja laittoi riittävän suuren hinnan ja ilmoitti, että hän lahjoittaa tavarat meille. Näin kävi ja vasta jälkeen päin paljastui, että kasan alla oli yllätys, jonka Mikko tahtoi. Hän oli piilottanut kasan alle käsin taotun kuparisen öljykannun. No sen hän lahjoituksellaan toki ansaitsikin. Veneellemme piti myös antaa nimi ja se tuli varsi onnistuneesti äänestä, joka kuului aina kun venettä käynnistettiin. ”Ängjy, Ängjy, Angjy”. Veneemme telakoinnista periaatteessa vastasi merivartiopursimies Pulli, jonka suosiollisella avustuksella homma saatiin hoidettua. 4. Veneellä oli purjehduskauden ulkopuolellakin käyttöä. Me isommat pojat pelattiin Sököä tai Venttiä sen kajuutassa moninaisia kertoja. Mukana oli lisäkseni Tähtisen Pekka, Tamelan Esko ja monia muita. Isäni oli innokas kotitarvekalastaja ja niinpä perheelle piti hankkia myös vene. ”Meidän laiva lällällääää” oli sanonta, jonka siskomme loihti. Venettä säilytettiin etupäässä Papinlahden upseerikerhon rannassa, mutta saattoipa se joskus olla Itä-linnakkeella, josta veljeni Pertin johdolla nuoremmat pojat löysivät saksalaisia laskuvarjojoukkojen kypäriä ja jäivät tietenkin siitä kiinni. Kapteeni Hagelberg oli rakennuttanut linnakkeelle lähitaisteluradan ja rekvisiittaa hävisi, löytyi ja palautettiin perusteellisten haukkumisten ja mahdollisen kotiarestin kera. Lähitaistelu oli poikaa myös myöhemmin. Kämmensyrjälyöntiä harjoiteltiin vielä alokasaikana vääpeli Kiveliön johdolla. Mainittakoon, että majuri Hagelberg oli myöhemmin perustamassa Laskuvarjojääkärikoulua Uttiin sen ensimmäisenä komentajana ja vei mukanaan sotilasmestari Kalle Hakamaan ja SaSa menetti innokkaan puheenjohtajansa. SaSa:n silloisesta toiminnasta muutama sananen. Muistan kun tulin SaSa:n syyskokouksesta elokuvateatterista marraskuun 3 päivä 1957 ja jäin muiden kanssa katselemaan pihalle kohti taivasta, kun toinen Sputnik kiersi maapalloa. Eka tuhoutui jonkin verran aikaisemmin. Oli se IHME, vaikka ylilennon aika ei juuri silloin osunutkaan Santahaminan kohdille. Seura oli yleisseura, vaikka kori- ja lentopallosta muodostuikin sen menestystarina. Lentopalloa pelattiin ihan ykköstasolla ja koripallossa saarelainen Keijo Hynninen oli aikoinaan maajoukkueemme vakiokalustoa. Pertti ”Eppi” Saarelaisen johdolla saatiin koris uuteen nousuun ja pelattiin seurana nelostasolla. Yksi joukkueemme pelaajista Matti Vihanto oli takamiehenä ja pelinrakentajana oivallinen esimerkki siitä, että muita vähän pienempikokoinenkin kaveri pärjää jos on pallosilmää. Harjoituksissamme oli joskus mukana jopa maajoukkuepelaajia mm. Pertti Laanti muistuu mieleeni. Hän opetti lisää koripallon hienouksia. Alkoiko Susijengin tarina silloin sieltä? Mainittakoon, että joukkueessamme pelasi mm. pistooliammunnan kultamitalisti Pentti Linnosvuo. Olin kerran tilaisuudessa, jossa eräs kaveri julisti suureen ääneen, että hän oli ampunut Pentin aseella ja näytti aseotetta oikealla kädellä ja kertoi, että pistooli sopi siihen kuin hanska. Khym! Pentti Linnosvuo oli vasenkätinen ja ampui myös vasurina. 5. Saaren silloisella komendantilla, vääpeli Partasella oli monta tehtävää: Hän vastasi vaimonsa kanssa jollain tavalla seurakuntakodista, joka sijaitsi aivan hänen toimipaikkansa vieressä, mutta tärkein tehtävä taisi olla vastuullinen ”palopäällikön virka”. Ei silloin oltu kovin tarkkoja esimerkiksi kulkuluvista ja sen semmoisista, joten oto tehtäviä riitti. Paikallispalokunnan kalustovarasto oli komendantin toimistorakennuksen toisessa päässä. Tallin katosta roikkuivat hevosen valjaat ja kärryyn oli kytketty kahden miehen käsipumppu. Kerran Radioniemessä oli tulipalo ja ennen kuin tallilta oli noudettu hevonen ja saatu pelästynyt eläin valjaisiin niin Herttoniemen palokunta oli käynyt sammuttamassa palon. Muistan Partasen touhukkaana miehenä. Henkilögalleriaan on pakko ottaa myös mukaan kovat kalastajat, kapteenit Paju ja Lilja, jotka kerran saivat verkolla saalikseen muutakin kuin kalaa --- joukon täysinäisiä 5 litran pirtukanistereita. Taisimme me isommat pojatkin saada Tähtisen Pekalta salamaistijaisia. Toinen merestä noussut tarina, johon itsekin osallistuin oli, kun jostakin laivasta oli joutunut mereen valtaisa määrä vielä vihreitä banaaniterttuja. Niitä sitten etsittiin lähisaarienkin kivikoista, puhdistettiin ja käärittiin sanomalehtiin sekä kypsytettiin. Taisi lähes jokaisessa Sandiksen perheessä olla pieni banaanikypsentämö. Meilläkin oli useampi kilo sen aikuisia herkkuja ja hyviltä maistuvat. Silloin elettiin vuotta 1961. Elävästi muistuu myös mieleen Mannerheimin Lastensuojeluliiton Muumi- hiihtokoulu. Pääsin pientä palkkiota vastaan kahtena talvena pitämään hiihtolomalla pienille lapsille kyseistä tapahtumaa. Parikymmentä lasta osallistui innolla opetukseen. Aluksi tuli pienoisia ongelmia. Oli nimittäin muutama lähes juuri kävelemään oppinut muksu, jonka vanhemmat tyrkkäsivät hiihtokouluun päivähoitoon. Sukset olivat mäystinsukset, jotka eivät pysyneet jalassa ja kun tasapainoakaan ei kunnolla ollut niin opeta nyt heitä. Kun sitten lähetin muutaman lapsen takaisin kotiin ja pyysin heitä kertomaan, ettei Juccis opeta jos välineet ei parane niin illalla tuli sitten useita kiukkuisia puhelinsoittoja vanhemmilta, mutta asiat saatiin kuntoon ja sukset pysyivät jalassa ja Seppäsen Juhakin oppi hiihtämään. 6. Siihen aikaan Sandiksessa oli vielä talvisin lunta ja pidettiin SaSa:n johdolla oikea Talvitapahtuma ja hiihtomestaruuskilpailutkin. Kilpailukeskus oli vanhan Aliupseerikerhon tiloissa mehuineen, tarjoiluineen ja tietysti palkintojen jakoineen. Se oli talven suuri tapahtuma niin lapsille kuin aikuisillekin. Vanhan Sotkun kentälle jäädytettiin aina talvisin luistinrata, jossa käytiin monet lätkämatsit. Muistan, että ainakin Aku Karvinen sekä Jorma Pullinen osallistuivat meidän mukana peleihin. Viikon odotetuin tapahtuma oli, kun lauantaina oli mahdollisuus käydä Kadettikoulun jumppasalissa, saunassa ja ennen kaikkea uimassa. Minulle sattui siellä kerran haaveri hakatessani nyrkkeilijöiden päärynäpalloa. Löin oikean käden rystyset pallon yläpuolella olevaan levyyn ja kolmesta sormesta kääntyivät nahat rullalle. Voi sitä veren määrää, mutta ei hätää. Saunassa oli samaan aikaan Kadettikoulun sairaalan ”kirurgian sotilasmestari” Tikkanen. Nimensä mukaan hän ”tikkasi”, huomatkaa ilman puudutusta, rystyset kuntoon ja niinpä No problem. Monia varmaan kiinnostaa eikö tyttöjä ollut mukana ollenkaan. Oli toki. Heilastelinkin jonkin aikaa Pirkko-Liisa Kumpulaisen kanssa, mutta romanssi taisi loppua siihen, kun jouduin Pirkko-Liisan isän puhutteluun, kun lainattuani saksan kieliopin kirjoitin siihen ” Ich liebe dich, ohne dich sterbe ich”. Olihan se paljon luvattu eikä tietenkään tarkoitettu vanhemmille. Niin ja sitten nykyinen vaimoni silloinen luokkatoverini Anneli tuli isälle verkkojen soutajaksi. Olemme olleet yhdessä vuodesta 1960 alkaen. Ajatelkaa 57 vuotta. Kuusikymmentä luvun taitteessa alkoi myös Sandiksen autoistuminen. Ylivoimaisesti hienoin auto oli perhe Laaksolla valkoinen Nash Rambler ja seuraavana Ratasmaan Kaarlon WV Capriolet, jonka hän jossain vaiheessa kolaroi puuhun tai sähkötolppaan. Toki tässä buumissa täytyi olla mukana niinpä minäkin hankin yhdessä luokkatoverini Pekka Autin kanssa vuoden 1936 Packardin, moottorina upea suora 6 ja blyyssiset istuimet. Ei se auto montaa kertaa siitä E 40:n pihalta liikkunut, mutta tyypit päästiin toki ottamaan Sandiksen kapeilla teillä kunhan saatiin kone työntämällä käyntiin. Uutta akkua ei ollut varaa ostaa ja enpä tiedä olisiko laturikaan toiminut. Katsastamattomana sillä ei ollut mahdollisuutta mennä saarta pidemmälle ja kun sillä ajettiin niin oli jo yleensä pimeää. Isäni sen sitten toimitti kaatopaikalle ja niin oli taas yksi tupakkapaikka vähemmän. 7. Kuinka moni teistä muistaakaan, kun Sandiksen keskuskorjaamo paloi, kaasupullovarasto räjähti ja iso happipullo lensi kuin liidokki silloisen Huoltokoulun esikunnan viereen eli noin 200 m. Olin Rakennustoimistolla kesätöissä, ja kun olin tervaamassa keskuskorjaamon kattoa sattui työtapaturma, josta olisi voinut olla pahempiakin seuraamuksia. Olin noutamassa ämpäriin lisää tervaa, kun avatessani tynnyrin korkkia kesäkuumuudessa lämminnyt aine roiskahti naamalleni ja siitä seurauksena oli ilmainen ihonkuorinta tosin pienoisen kivun kera, mutta mikäänhän ei ole niin rumaa kuin jos mies on kaunis. Ei siitä arpia jäänyt. Kun oli kaikkea kivaa ja aikaa vievää niin koulunkäyntikään ei oikein sujunut. Vasta kun Anneli tuli mukaan kuvioihin sain jonkinlaisen otteen lukuhommeleihin. Kevään 1962 lakkiaisjuhlissa meidän piti mennä kihloihin, mutta minä reppasin saksan kirjoituksissa ja lakki sekä kihlaus tulivat sitten vasta syksyllä. Olin monen sandislaisen mielestä saanut selkävoiton koulun käynnistä sillä onnitteluja ja onnittelijoita riitti. Olin niin juhlittu sankari, että minun oli ostettava korillinen olutta, että sain tarpeeksi kukkamaljakoita ruusuilleni. Yhden joka pulloon. Ja sitten lokakuussa alokkaaksi Uudenmaan Jääkäripataljoonan Tukikomppaniaan vääpeli Arska Kiveliön kovaan äksiisiin. Varusmiespalveluksen jälkeen pääsin Kadettikouluun ja siitä se ura sitten alkoi. Vielä kadettina jouduin kerran majuri Erkki Laatikaisen puhutteluun, kun kuulemma partiokololla joku oli metelöinyt ja jopa tupakoinut. En tiedä miten se minulle enää kuuluikaan . Jäin majurina eläkkeelle ja siitä olen nauttinut yli 31 vuotta. Nyt minulla ja Annelilla on kaksi tytärtä ja poika sekä lapsenlapsia 7. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Nämä olivat minun muisteloita Sandiksen ajalta, joka kesti liki 10 vuotta. Paljon jäi kertomatta. Olisi vielä paljon asioita kavereista, ystävistä, tytöistä, luvallisista ja luvattomista hommista, mutta ystävät ette arvaakaan kuinka etuoikeutettuja olemmekaan olleet saadessamme asua kasarmialueella ja saadessamme kasvattaa lapsiamme olosuhteissa, jossa yhteisöllisyys ja toisista vastuun kantaminen ja ottaminen tekevät olon ja elon turvalliseksi. 8. Kunpa jo silloin minulla ja meillä muilla olisi ollut käytettävissä tämä hieno Jarmo Niemisen toimittama kirja ” Santahamina, Sotilassaaren luontoaarteet”. Sain kirjan 2009 uusituoreena veljiltäni 70-vuotislahjaksi. En sitä silloin tainnut kovinkaan tarkkaan tutkiskella, mutta nyt kun oli Sandiksen muisteluiden aika otin sen esille ja voi kuinka nautinkaan sen antamasta tietomäärästä ja asioista, jotka olisivat toisen muistelun arvoiset. Teillä kuulijoilla ja myös kymmenillä muilla, joita en ole muisteluissa erikseen nimennyt sekä Sandiksella on erityinen, rakas paikka sydämessäni. KIITOS Jukka ” Juccis” Torstila Sandiksessa 7.10.2017